Olen muuttumassa sanojeni kera pölyttyneeksi monumentiksi,
ajassa murenevaksi patsaaksi
jonkun suuremman muistomerkin viereen.
Kasvottomuutesi lopulta sai minusta mykän.
Puheestani tuli sirpaloitunutta,
sähkönsinistä salakoodia planeettojen välillä,
fossiilinen pääkallo heimojohtajan valtikassa
kun jääkauden jälkeinen rotu laskee alkuräjähdyksiä
hakkaamalla kiveen uraa.
Sanomatta jää paljon.
Rikoin oppejani.
Rikoin niitä kuin vaaseja, mielipuolisena, kiroten teitä Roomaan.

Ansaitsen mädätä tällä paikalla.
Tältä näyttää vuosisadan hiljaisuus.
Jättäkää huomiseksi se minkä voitte tehdä huomenna.
Haave on maailmasi kaunein kuva.
Älä riisu.

Jättäkää.
Jättäkää.
Jättäkää.

Jättäkää rinnakkain laukkaavat sylkevät hevoset,
helvetin piiskaavat harjat,
kohtaamiset yössä hänen kanssaan jonka nimeä ei sanota ääneen.
Älkää liikuttako mitään huoneessa.
Antakaa pölyn kerääntyä.
Älkää puhutelko toisianne rakastumaan
kellon lyödessä meitä ajasta pois.
 
Pölyn alta näette sitten,
mädäntyneet hedelmät vadissa,
haalenneet paperit pöydällä,
lopulta näkymättömiä,
ja yksinäisyyskin
jo jää
ovenrakoon.